Lisää automaatiota autoteille, kiitos!

Insinörttikin kävi autoilemassa poissa pääkaupunkiseudulta ja totesi että auton ajo on tylsintä puuhaa mitä voi keksiä. Paljon mielummin sen muutaman tunnin lukisin jotain sivistävää, kuten vaikkapa IEEE:n julkaisuja.

Tyhjällä moottoritiellä ajaessa oli paljon aikaa pohtia että miten tästäkin tylsyydestä pääsisi eroon. Insinörtin autossa on sentään ajonopeuden ylläpitoautomaatti, mutta se ei ole sama asia, kuin automaattiohjaus. Kaiken lisäksi tämä automaatti on varsin tyhmää sukupolvea, eikä sillä ole apunaan etusektorin törmäysvaroitus/kohdeseuranta tutkaa, eli se ei mitenkään osannut sopeutua edellä jalkakäyttöisellä kaasupolkimella ajavan poukkoilevaan nopeuteen.

Ainoa Suomen talvessakin toimiva tekniikka ajokaistan sijainnin kertomiseksi on laittaa jokaisen kaistan keskilinjalle kestomagneetteja tiepäällysteeseen upotettuna. Autoissa tarvitaan magnetometrit auton etu- ja takapuskurissa mittaamaan auton sivuttaista sijaintia suhteessa näihin kestomagneetteihin.

Kaistallapysyttäytymisautomaatio olisi toki alkuvaiheessa varsin vähäisesti käytössä, kun ensin ei ole yhtään teitä missä sitä käyttäisi, eikä ole autojakaan jotka sitä käyttäisivät. (ULA-radion korvausyritys digitaalisella DAB:lla tyssäsi Suomessa tähän - lähetykset olivat kuultavissa kehä-I:n sisäpuolella ja autoradioita ei ollut saatavilla kuin todella korkeaan hintaan → ei kuulijoita → YLE ei halunnut laajentaa kokeilua kuulijoiden puutteessa ja lopulta sulkivat sen ainoakin lähettimen.)

Kaistan keskilinjan ilmaisun tekniikka voisi silti olla pätevää sovellettavaksi jo maanteiden talvikunnossapitoon. Aurauskalusto varustetaan tielinjaa raportoivilla laitteilla ja päästään eroon jokavuotisesta aurausviittojen kylvöstä + keruusta.

Siinä missä yhdysvaltalainen "automated highway system demonstration" käytti noin USD 200 000 per auto (kokeellista tekniikkaa ja insinöörien palkkoja) ja täytti ison sedan tyyppisen auton tavaratilan tietokoneilla, nyt 15 vuotta myöhemmin mm. kaasupolkimen käyttöservo ja jarrutuksen käskytysservo voidaan tehdä autotehtaalla järjestelmäintegroinnissa parilla johdolla ilman ylimääräisiä mekaanisia laitteita. Samoin 15 vuodessa on edetty Mooren lakia noin 10 tuplauksen verran, eli: 2^10 = 1024 kertainen laskentateho samalla piiripinta-alalla ja sähkönälkää on pienennetty kertoimella 10-100.

AHSD kokeessa tiehen upotettiin kaistasijainti-indikaattoreita noin 10 metrin välein, joka on siis aika harvakseltaan.

AHSD kokeessa käytettiin Pentium-166 MHz koneita, jotka ovat nykyisiin GSM/UMTS puhelimiin verrattuna todella alitehoisia (ja sähkönälkäisiä) laitteita. Siis tekniikka joka täytti vuonna 1997 auton tavaratilan katoaa nykyisin auton kojelaudan sisään pienessä laatikossa muiden samanlaisten pienten laatikoiden sekaan.

Tien keskilinjan ilmaisun lisäksi tarvitaan myös:

• Tieto nopeusrajoituksesta (AHS-demo tapahtui kiinteällä tavoitenopeudella highway:llä), erityisesti muuttuvat nopeusrajoitukset ovat haastavia signaloida autoille.
• Edellä menevän auton etäisyyden mittaus
• Estehavainnointitutka
• Jarrutusvaroitus (AHS-demo:ssa edellä ajava kertoo radiolla "jarrutan!" ja perässä ajava toteaa "selvä, minäkin jarrutan")
• Erkanema-automatiikka jolla löytyy liittymät
• Kaistanvaihtoviestintä jolla tiiviiseenkin autovirtaan saa kolon mihin pääsee liittymään
• Liittymäautomatiikka on tämän erikoistapaus
• Vähintään EU laajuisia STANDARDEJA, että tekniikkaa kannattaa kehittää autoihin

ja varmasti monenlaisia muita tekniikoita.

Se mikä oli kuitenkin merkillepantavaa, oli että ei tarvittu mitään tietokonenäköä joka mittaisi auton sijaintia tiellä erilaisten visuaalisten viitteiden perusteella.  AHS:n skenaarioissa oli myös sekaliikenne: automatisoituja ja täysin manuaalisia autoja sekaisin. Sekin saatiin toimimaan.

Jos jo Suomen tieverkon 1-2 numeroisilla väylillä pääsisi hyödyntämään kaistalinja-automaatiota, sekin auttaisi paljon.  Sitten 60 GHz CMOS tekniikalla tehdyt tutkat (ja mahdollinen "minä jarrutan" viesti - myös 60 GHz taajuudella, mutta taaksepäin) olisivat hyödyllisiä. Tarvittava tekniikka on massatuotteena halvempaa, kuin bensiiniautojen pakollinen katalysaattori (platina on kallis metalli, vaikka sitä tarvitaankin varsin vähän.)

Mitä keksii suomalaiset poliitikot?  GPS paikannukseen perustuvan tienkäyttömaksun ja perustelevat sitä "ruuhkilla". Täysimittainen automatisoitu "platoon driving" kasvattaisi moottoritien kapasiteettia 3-4 kertaiseksi, jolloin ongelma tuntuisi entistä selvemmin siellä missä se on aina ollut: surkean alikapasiteettiseksi kuristetulla kaupunkialueen katuverkolla.

Insinörtin työmatka sujuukin pääasiassa bussilla, kun sattuu olemaan hyvin suora moottoritietä ajava linja jonka pysäkki on alle 200 metriä kotiovelta ja työpaikkaa lähin pysäkki on noin 200 metriä työpaikan ovelta. Aiemmin asuin lähellä Helsingin keskustaa ja työpaikka oli lähellä lentoasemaa, silloin ruuhka oli aina vastakkaisella kaistalla ja oma suunta oli lähes tyhjä, mutta julkista liikennettä ei ollut ollenkaan.  Varmaankin pääsen vielä joskus "nauttimaan" ajamisesta ruuhkissa, kun sopivaa julkista liikennettä ei vain ole olemassa.

Tunnen kuitenkin muita insinörttejä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta hyödyntää julkista liikennettä - ensin pitää ajaa 20 kilometriä että löytyy tie jolla kulkee bussi muutaman kerran päivässä Helsinkiin. Ajamalla 30 kilometriä löytyy tie jolla on säännöllistä liikennettä Helsinkiin ja ajamalla 50 kilometriä on jo toimiston parkkihallissa Kampissa. Voitte arvata mitä vaihtoehtoa kyseinen insinörtti käyttää.

---

• Smart cars and automated highways
• YouTube: automated highway system

Merenpinnan alaiset ydinreaktorit

Kaikki ovat varmaan jo kuulleet Japanin suuren 2011-03-11 maanjäristyksen jälkimainingeissa kehittyneiden Fukushima Dai-ichi (Fukushima-ensimmäinen, eli Fukushima-I) ydinreaktorien jäähdytysongelmista.

Kun maanjäristys tapahtui, laitosten suojajärjestelmät tekivät automaattisen pikapysäytyksen, ns. SCRAM:in ja ulkoisen sähköverkon menetyksen jälkeen laitoksen paikalliset varavoimalat käynnistyivät kuten oli suunniteltu. Kaikki toimi hienosti, kunnes maanjäristyksessä syntynyt primäärinen Tsunami aalto saapui odottamattoman korkeana. Dieselgeneraattorien ilmanotot olivat liian alhaalla, eivätkä moottorit kyenneet jatkamaan toimintaansa vettä ilmanottoonsa ryystäen. (Tai sitten laitoksen sisäiset sähköasemat tulvivat. Lopputulos kuitenkin -> Total Loss of Coolant.)

Vaikka reaktorit olikin ajettu välittömään SCRAM:iin ja lämpöenergiatuotanto tipahtaa noin sekunnissa 90% käyntitehostaan, siitä eteenpäin polttoainenippujen lämpötuotanto pienenee huomattavasti hitaammin erilaisten primäärin uraanifission tuottamien lyhytikäisten isotooppien jatkaessa hajoamisketjujaan.  Tämä jäännöslämpö on alussa "vain" 10% tuotantotehosta, joka 1000 MWe laitoksessa tarkoittaa reilua 0.10 * 3000 MWt = 300 MWt.  (MWe = megawattia sähkötehoa - electric, MWt = megawattia lämpötehoa - thermal.)

Mitä voidaan tehdä tilanteessa että kaikki sähkö on menetetty ja normaaleja jäähdytysjärjestelmiä ei voi käyttää?

Ranskalaisilla on ollut alkua suunnitelmalle, jossa reaktori on itse asiassa merenpohjaan noin 50-100 metrin syvyyteen upotettava proomu, joka nostetaan pinnalle ja kuljetaan öljynporauslauttojen kuljettamiseen käytettävillä erikoislaivoilla tehtaan satamaan polttoaineen vaihtoa ja huoltoa varten.

Vaikka tällaisella laitoksella on haittapuolena sen alttius improvisoidulle syvyyspommihyökkäykselle, sen etuna on kyky jäähtyä ilman ulkoista tai edes sisäistä aktiivista sähkönsyöttöä. Tässä on takana sama periaate, kuin kiertovesipumputtomassa vesikeskuslämmityksessä. Lämmin vesi nousee ja viileämpi vesi laskee.

Nykyään kaikki laitokset rakennetaan "kuivalle maalle" niin ettei tällaista täysin passiivista jäähdytystä voida järjestää, vaan tarvitaan aina pumppuja kierrättämään jäähdytysvettä.

Merenalaiset laitokset ovat kuitenkin mielenkiintoinen turvallisuusratkaisu: Laitoksen ei tarvitse olla fyysisesti meressä, kunhan on joitakin kymmeniä metrejä merenpinnan tai suuren vesistön pinnan alla ja merestä on sekä syvä kylmän veden kanava, että pinnan läheinen lämpimän veden kanava josta lämpö saadaan poistumaan. Oikeastaan ihmettelen että miksi Suomalaisiin laitoksiin ylipäätään otetaan jäähdytysvettä läheltä pintaa - kaikkien talvisten hyhmäongelmiensa kanssa. "Läheltä on helppo ottaa"?

Suurten merenpinnan alaisten kallioluolien teko on hyvin osattua tekniikkaa. Kaksi sellaista on Helsinkin Ruoholahdessa hiilisiiloina Salmisaaren voimalaitoksia varten.  Myöskään mereen aukeavien syvälläkään olevien vesitunnelien teko ei ole erityisen vaikeaa.

Enimmäkseen pelkona on nähtävästi ollut, että jos tällaisessa syvälle tehdyssä laitoksessa tulee vuoto ulkoisesta vedestä sisäisiin tiloihin, nämä tilat ovat käyttökelvottomat ja laitos pitää romuttaa. Riskianalyysissä pitää kuitenkin vertailla "Total Loss of Coolant" tilanteen seurauksia (reaktorivaurioita, radioaktiivisia vuotoja) todennäköisyyteen että laitos menetetään korjauskelvottomana "Nooan tulvaan" ja vieläpä aikaansaaden samalla laajoja päästöjä.

Hyvin toimiva passiivinen jäähdytys toimii myös silloin, kun laitos tulvii kokonaan, eikä ihan kaikki tehotuotannon kiertopiirit käänny aktiivisesta kierrosta passiiviseen.

Kyllähän Tsunamikin on ongelma, mutta paras suunta sitä vastaan suojautumiseen saattaa olla mennä 100 metriä merenpintaa alemmas, eikä 20 metriä ylös.

Nibiru on myöhässä

Maailmanloppujen ennusteita tuntuu olevan päivittäin erilaisia. Ensi lauantainakin on jonkun raamattupiirin ennustama, jossa maanjäristyksen pitäisi tuhota maapallo. Magnitudin 9 järistykset eivät näytä siihen riittävän (Japani, Indonesia, Chile, Alaska), että sen pitää olla varmaan paljon isompi - magnitudia 20? Mag 10 näyttää epätodennäköiseltä koskaan tapahtuvaksi, vaikka se on vain 10 kertaa vahvempi kuin Japanin tapaus. Jos tyynenmeren koko ympärysmitan kaikki subduktiot olisivat samassa vaiheessa ja repeäisivät yhdessä, järistyksen kokonaisvoima olisi vain 100 kertaa suurempi kuin Japanin 2010 järistys → Mag 11.0.

Laskuri seuraavaan ennustettuun apokalypsiin löytyy esimerkiksi: http://isitapocalypse.com/

Talvipäivänseisauksen aikoihin vuonna 2012 pitäisi oleman maailmanloppu Babylonialaisen maailmanselityksen mukaan - eikun, Mayojen kalenterin ison jakson nollaus on tuolloin, mutta kun se "sopii niin hyvin" yhteen Babylonian muinaisen ylitietämyksen kanssa, niin sen täytyy olla sama... (Mayojen kalenteri on päivämäärän tarkasti synkronoitu meidän Grekoriaanisen kalenterimme kanssa, Babylonian kalenterien suhde meidän kalenteriimme on arkeologian ja arvailujen varassa - plusmiinus muutama sata vuotta.)

Nibirua, joka siis on on Babylonien uskomuksia, on koetettu sovittaa tieteeseen huonolla menestyksellä.

Sen pitäisi lähiohittaa maapallo ja tulla niin "puskasta," ettei sitä pystytä huomaamaan ennen kuin se on ihan lähellä. (ks. Nibiru_collision)

Mikä ajatuksessa on vikana? Aurinkoa kiertävä kappale jonka läpimitta on 8x maapallo ja joka on 18 kk päässä maapallon lähiohituksesta pitäisi olla jo nyt jossakin Jupiterin radan etäisyyden sisäpuolella, vaikka se olisi hyvinkin elliptisellä radalla. Se on hiukan Saturnusta pienempi ja jos se ei ole hyper-musta (kuu on 95% musta, tämän pitäisi olla ainakin 99.99999% musta), se näkyisi taivaalla aivan varmasti jo nyt - hypermustakin olisi jo huomattu liikkuvana mustana läikkänä.

Babylonialaisten mukaan tämä on "komeetta planeetta", eli se ei voi olla musta. Sillä pitäisi olla jo nyt erittäin hyvin näkyvä pyrstö (koma - josta sana "komeetta" tulee) ja kokemuksemme kertovat että kaikki isot komeetat ovat näkyneet jo moninkerroin Jupiterin etäisyyttä kauempaa. (Itse katselin Halleyn komeettaa kiikarein ensimmäisen kerran reilu 3 vuotta ennen kuin se oikeasti tuli lähelle.)

Puhumattakaan nyt että ennusteiden mukaan Nibirun piti tulla Toukokuussa 2003, sitten 2010, nyt 2012, seuraavaksi kai "oho, luin väärin, 2021".

Vielä on pieni mahdollisuus että kohtaamme yksinäisen vaeltavan planeetan joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin paikallinen galaksin muu massa liikkuu → kohtausnopeus on noin 500 km/s, tai 105 astronomista yksikköä (maan keskietäisyys auringosta) per vuosi. Erilaisista dynaamisista syistä on erittäin epätodennäköistä että tällainen vaeltava planeetta olisi galaktisella kiertoradalla vastakkaiseen suuntaan kuin kaikki muu massa galaksissamme. Mutta se ei olisi auringon kiertoradalla, eikä siten voi olla Nibiru.

Pidän todennäköisempänä, että muurahaiset kehittävät korkeanteknologian sivilisaation päivässä ja lähtevät toisiin tähtiin ylivalonnopeudella, kuin että mitään Nibirua mistään löytyy. Todennäköisyys että voittaisin lotossa pääpotin lauantain ennustetun apokalypsin aikaan on tosin paljon suurempi - olettaen että ostaisin yhden lottorivin.

---

Varmempia ennusteita maapallon lopulle:

1. Noin 0.8 - 1.5 miljardin vuoden kuluttua maapallon ytimen pyörittämä geomagneettinen dynamo pysähtyy ja maan magnetosfääri heikkenee olemattomiin.  Tällöin auringon jatkuvasti hiukan voimistuva aurinkotuuli pyyhkii maan ilmakehän ylimpiä molekyylejä menemään useampi tonni sekunnissa.  Marsin geodynamo pysähtyi ehkä 3 miljardia vuotta sitten ja Marsin rataetäisyydellä aurinkotuuli on noin 1/5 osa maan etäisyyteen verrattuna. Silti Marsin kaasukehän arvellaan huvenneen nykyiselle tasolleen alle 0.1 miljardissa vuodessa ollen lopun aikaa tasapainossa jäätiköityneiden kaasujen kanssa.

2. Noin 4-6 miljardin vuoden päästä aurinko kasvaa punaiseksi jättiläiseksi ja nielee ainakin Mercuriuksen ja Venuksen. Tuleeko se nielleeksi maapallon, vai kasvaa vain 90%:iin maan kiertoradan säteestä?  Tähtien kehitysmallimme eivät osaa sanoa tarkasti - vielä 1970 luvulla oltiin mieltä että kasvua olisi puoliväliin Marsia, mutta ehkä ei sittenkään.  Maapallon pinta on sulaa laavaa, kaasukehä .. no, mitä laavameren yllä on?

3. Miljardi vuotta tuon edellisen jälkeen aurinko on jo seesteinen valkoinen kääpiö.  Maapallo joko on olemassa ja syväjäässä, tai sitten on enimmäkseen tomuna tähtienvälisessä avaruudessa.

Golf-virta pysähtyy, pohjoinen jäämeri sulaa! Vai eikö?

Golf-virran pysähtyminen on kiinni monenlaisista tekijöistä. Sitä ylläpitää pääasiassa Jäämerellä tapahtuvan pintajään muodostumisen yhteydessä heti sen alle konsentroituva suolaisempi vesi joka syvillä merialueilla vajoaa alas. Jotta tämä termohaliininen pumppu toimisi, jään pitää vähentyä kesäisin jotta on taas mitä jäädyttää talvella.

Jos pintajäätä ei muodostuisikaan ja Golf-virta ei sitten enää vetäisikään lämmintä tänne pohjoiseen, meille tulisi samanlaiset olot kuin Siperiassa. Kesällä lämmintä, talvella kylmää.

Mitä tapahtuisi Jäämerellä talvella? Sielläkin olisi erittäin kylmää ja pintajäätä muodostuisi reippaasti, joka taas pumppaa Golf-virtaa liikkeelle. (Tämä on tietysti vastoin ilmastomuutosuskovaisten perus-dogmeja.)

Jotta talvella ei jäätä muodostuisi, pohjoisten napa-alueiden pitää lämmetä niin paljon, etteivät ne talvellakaan ehdi jäähtyä, kun aurinko on kaukana eteläisillä koordinaateillaan ja ainoa mitä napa-alue näkee on kylmä avaruus. Tämä tarkoittaa käytännössä että Golf-virran pitää olla voimakas ja tuoda lämmintä pintavettä seudulle. Kesäinen viisto auringonpaiste ei tummaakaan vettä kovin paljoa lämmitä.

Jos Golf-virta ei tuo lämmintä vettä pohjoiselle jäämerelle, ei kesän auringonpaiste riitä sitä lämmittämään niin että talven kylmyys ei ehtisi pintaa vetää jäähän. Lämmin pintakerros on aika ohut - korkeintaan muutama metri. Jos taas Golf-virta pysähtyy, ollaan pikemminkin jääkauden tunnelmissa jolloin pohjoinen jäämeri jäätyy pysyvästi.

Systeemi saattaa pikemminkin hankkiutua 2-vuotiseen sykliin: Talvi jolloin ei ole jäätä ja pumppu seisoo, sitten talvi jolloin muodostuu paljon jäätä ja pumppu on ripeä tuoden paljon lämmintä ja taas pysäyttäen pumpun.

Max Plank instituutin meteorologian tutkijat analysoivat tilannetta koko ilmakehän mitalla ja päätyivät tällaiseen tulokseen:

We examine the recovery of Arctic sea ice from prescribed ice-free summer conditions in simulations of 21st century climate in an atmosphere–ocean general circulation model. We find that ice extent recovers typically within two years. The excess oceanic heat that had built up during the ice-free summer is rapidly returned to the atmosphere during the following autumn and winter, and then leaves the Arctic partly through increased longwave emission at the top of the atmosphere and partly through reduced atmospheric heat advection from lower latitudes. Oceanic heat transport does not contribute significantly to the loss of the excess heat. Our results suggest that anomalous loss of Arctic sea ice during a single summer is reversible, as the ice–albedo feedback is alleviated by large-scale recovery mechanisms. Hence, hysteretic threshold behavior (or a “tipping point”) is unlikely to occur during the decline of Arctic summer sea-ice cover in the 21st century.

Entäs meidän ilmasto? Vuosittainen vaihtelu suurenee, kesällä lämpimämpää, talvella lumisateisempaa ja kylmempää. Maksimaalisen lumentulon alue vaihtelee vuosittain, mutta todennäköisesti siirtyy etelään 50-60 leveysasteiden välille - siis eteläiselle itämerelle ja suomenlahdelle. "Helsingissä ei enää nähdä lumisia talvia."

---

http://www.agu.org/pubs/crossref/2011/2010GL045698.shtml  "Recovery mechanisms of Arctic summer sea ice"
http://www.theregister.co.uk/2011/02/10/no_tipping_point_for_arctic_sea_ice/

Ilmastonmuutosuskonto ja CO2-päästöanekauppa

Länsimaiset yhteiskunnat, erityisesti "luonnonsuojeluväki" tuntuu olevan mieltä, että ilmastonmuutos on pelkästään paha asia ja sen vuoksi on tehtävä kaikkensa jotta siltä vältytään. Keinoina mm. CO₂-maksut. Kun maksaa, ei ole enää CO₂-syntinen.

Tästä tulee vahvasti mieleen Katolisen kirkon Anekauppa, joka lopulta johti Protestanttiseen liikehdintään ja Uskonpuhdistukseen.

Mutta onko ilmasto koskaan ollut jossain ihannetilassa? Onko vuosien 1800-1900 ilmasto joku erityinen ihannemalli? Pitäisikö meidän kilvoitella taivaspaikasta tavoitteena vuoden 1800 tilanne? Näppäränä kilvoittelukeinona tietysti nämä CO₂-aneet.

Graafimuotoinen Holoseenisen kauden lämpötilavaihtelu on viimeistä noin 100 vuotta lukuunottamatta useiden erilaisten menetelmien avulla kerättyjä ns. proxy-arvioita. Lämpömittareita on käytetty laajalti vasta tuon noin 100 vuotta.

Pentagonin vuoden 2004 näkemys ilmaston kehittymisestä tarjoaa golf-virran pysähtymisen seurauksena ankaraa ilmastoa skandinaviaan ja eurooppaan ongelmallista pakolaisaaltoa, kun noin 20 miljoonaa skandinaavia muuttaa etelään - silkkaa huuhaata. (Puhumattakaan afrikkalaisten vyörystä eurooppaan.)

Posti nyt kovasti mainostaa olevansa "hiilineutraali" tällaisella perusteella:

Hiilineutraaliuden ensiaskel on postilähetysten CO2- päästöjen aktiivinen vähentäminen Itellan omilla toimenpiteillä. Jäljelle jäävät päästöt kompensoidaan osallistumalla ilmastoprojekteihin, jotka korvaavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja tuottavat uusiutuvaa energiaa esimerkiksi tuulella tai biokaasulla. Näin siis varmistamme että vastaava määrä päästöjä vähennetään toisaalla.

Upeaa! Täysverisiä mielikuva-aneita.

Insinörtti ei tarkoita etteikö omaa energiakulutustaan kannata hillitä, mutta että suomalaisten on aina pakko olla eturivissä kaikkein hörhöimmissä mielikuvajutuissakin. Jos Suomen koko liikenne pistetään täysin seis, se ei lähellekään riitä kompensoimaan Kiinan tai Intian ihmisten uloshengitysilmassaan vapauttamaa hiilidioksidimäärää. Niin olemattomista määristä täällä on kyse.

Tuulimyllyille minimietäisyys toisistaan

Tiedeuutisia on kiva selailla, viikolla silmä huomasi, että Belgialaiset ja Amerikkalaiset olivat tehneet sekä tuulitunnelikokeita, että CFD mallinnusta.

Päätulos oli että tavallisessa eurooppalaisessa tuulipuistossa pitää tuulimyllyjen keskinäisen etäisyyden olla noin 15 roottorin läpimittaa. Nykyisin se on 5-7 roottorin läpimittaa.

Myllyt saavat olla tuulensuuntaan nähden poikittaisessa suunnassa lähempänä toisiaan, jos tuuli tulee aina samasta suunnasta, mutta tuulimyllyn taakseen aiheuttama turbulenssi vaimenee vasta noin 15 roottorin läpimitan päässä riittävästi että seuraava tuulimylly saa ilmavirrasta täyden tehon irti.

Meneveau ja Meyers osoittavat, että laajan tuulipuiston tuottama energia ei riipu niinkään vaakasuorista tuulista, kuin siitä miten edempänä olevan tuulimyllyn peräänsä muodostama turbulenssi saa ylempänä puhaltavan voimakkaamma tuleen tulemaan alaspäin syöttämään seuraavia myllyjä. Tulos perustuu sekä tuulitunnelikokeisiin että ison mittakaavaan CFD mallinnuksiin jotka kertovat että tuulimyllyt muuttavat tuulen kokemaa maastoa ja vetävät alas voimakkaampia tuulia.

Tämä tulos selittää nykyisistä tuulipuistoista irti saatavan tehon alimittaisuuden. Ensimmäinen rivi saa tehoa irti, muut saavat lähinnä "tyyntä" ilmaa, eikä nopeaa virtausta ylempää.

Mitä se 15 kertaa roottoriläpimitta nyt sitten tarkoittaa?

• WinWinD WWD-1: 56-64m roottoriläpimitta → välimatkaa 840-960 metriä.
• WinWinD WWD-3: 90-109m roottoriläpimitta → välimatkaa 1350-1635 metriä.
• WinWinD 3: 100-120m roottoriläpimitta → välimatkaa 1500-1800 metriä.

Siis 1 megawatin tuulimyllyt pitää sijoittaa noin kilometrin päähän toisistaan, jotta niistä aina saadaan nimellinen teho riippumatta tuulen suunnasta. Kolmen megawatin myllyt tarvitsevat noin 2 kilometriä etäisyyttä toisistaan.

5 MW tuulimyllyssä on noin 120-150 metrinen roottori, suositeltava välimatka 1.8 - 2.3 kilometriä.

Kyllä horisontissa tuulimyllyjä näkyy, mutta ne eivät ole kovin tiheässä.

Neliökilometrit per tuulimylly sijoitettaessa niitä kolmiohilaan:

• 1MW: 1 km → 0.433 km²
• 3MW: 1.8 km → 1.40 km²
• 5MW: 2.3 km → 2.29 km²

---

1. CFD: Computational Fluid Dynamics - Navier-Stokes yhtälöryhmien ratkaisua tietokoneella. (Tämä on "hieman" vaikeaa laskentaa, se syö superkoneita alkupaloiksi.)
2. Uutisjuttu @ PhysOrg
3. Johns Hopkins Gazetten juttu
   

Kryogeeninen SuperGrid - miksi se tuskin toteutuu

Kirjoitin aiemmin haaveista tehdä suprajohtavaa sähköverkkoa.

Fingridin lehdessä [2009/1 (HVDC) Superverkko Eurooppaan?] olleen ansiokkaan artikkelin perusteella voi katsoa vertailua suprajohtavan sähköverkon asioihin.

Artikkelin mukaan ainakin 1000 km asti HVAC linjat ovat edullisempia tehdä ja ylläpitää, kuin vastaavan tehoinen HVDC yhteys. Break-even on kauempana, jos sielläkään. Kymmenien ja satojenkin kilometrien matkoilla HVAC on ehdottomasti edullisin tekniikka.

Artikkelissa mainitaan myös, että VSC tyyppisten HVDC linjojen verkkotekninen tehonsäätö vaatii runsasta reaaliaikaista dataliikennettä reunojensa välillä ja kun reunoja on paljon, tehonsäädön laskenta menee mutkikkaaksi. Merkittävä syy taitaa olla kylläkin VSC suuntaajien luonne syklokonverttereina, eikä inverttereinä.

Suomen kantaverkkoyhtiö Fingrid investoi vuodessa noin 100-200 miljoonaa euroa erilaisiin verkon parantamistoimiin, mm. uusiin linjoihin ja entisten päivittämiseen. Jos oletetaan 50 vuoden käyttöikä linjalle ja 100 miljoonaa euroa vuodessa investoinneiksi, kokonaisinvestoinnit tulevat olemaan luokkaa 5 miljardia euroa, jonka takaisinmaksuaikataulu on tyypillisesti alle 10 vuotta ja 40 vuotta linja antaa tuottoa (ylläpidolliset korjauskustannukset ovat melko pienet.)

Oletetaan että sähköasemat (106 kpl) ovat kokonaiskustannuksista noin 1/3 osa ja 14 000 kilometriä siirtolinjoja 2/3 osaa, päädytään lukuun että linjakilometri maksaisi noin  0.35-0.50 miljoonaa euroa - tai noin 5 000 euroa per km/vuosi.

Jotta sähköverkon resistiiviset häviöt olisivat motiivi lisätä rinnakkaista kaapelikapasiteettia, toteutuvan siirtomäärän resistiivisten häviöiden energiakustannuksen pitäisi olla 2-3 kertaa uuden linjan rakentamiskustannus jaettuna 10 vuoden ajanjaksolle, ottaen huomioon että kaapelin kylmänä pito maksaa sekin energiaa.

SuperGrid+nestevety = Ei onnistu

SuperGrid:ssä siirto on tasavirtaa ja se tarkoittaa tarvetta suuritehoisille DC-DC ja/tai AC-DC-AC muuntimille. Tehoelektroniikkaa tehdään nykyisin noin 90-95% hyötysuhteiseksi, kun muunnetaan sähköä muodosta toiseen.  Kaksi 95% muunnosta peräkkäin antaa kokonaishyötysuhteeksi 90%, eli muunnoksen häviöt ovat 10%! Vertaa tätä nykyisen vaihtovirtajärjestelmän noin 3% kokonaishäviötasoon. Jotta hommassa on mitään mieltä, näiden muuntimien hyötysuhde pitää saada ainakin tasolle 99.75% jolloin kahden peräkkäisen muunnoksen jälkeen kokonaishyötysuhde on 99.5%. 20kV*25kA (= 500 MVA) muuntimen häviöt saavat silloin olla enintään 3.75 MW. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä.

Tavallisesti lasketaan, että sähköverkon siirtohäviöt ovat noin 3% kokonaisvolyymistä. 10 GW volyymillä tämä tarkoittaa noin 300 MW. Tuosta ei saada SuperGridillä säästymään kaikkea, mutta arvioidaan että jos kolmannes olisi yli 20 kV tason häviöitä ja siitä kolmannes sallitaan uuden järjestelmän häviöiksi:: 33 MW. Tämä antaa ylärajan sille, paljonko jäähdytystekniikka saa kuluttaa tehoa: 33 MW/14 000 km = 2.4 kW/km. (Olettaen tietysti että tämä onnistuu yhdellä SuperGrid kaapelilla per Kantaverkon linjakilometri.)
Olen seurannut suurehkon suprajohtavan magneettijärjestelmän käyttöönottoa Sveitsissä, eikä se näytä kovin helpolta. Lisäksi koska yhdellä 20 kV DC / 25 kA kaapelilla saa kuljetettua vain 0.5 GW, tarvitaan 10 GW:n kuljettamiseen 20 rinnakkaista kaapelia joka tarkoittaa tehollisesti kantaverkkokilometrien lisääntymistä kertoimella 20, eli 14 000 km muuttuukin 280 000 kilometriksi kaapeleita.

Toki CERN:in LHC kiihdytin on erilainen laitos, kuin mitä noin 20 kV jännitteellä sähköä siirtävä tasavirtaverkko olisi, mutta kun katsoo miten paljon tuolla on ollut ongelmia kylmän ylläpidon kanssa ja erilaisissa Quench tilanteissa, ei kymmenet tuhannet kilometrit suprajohtavia kaapeleita ole mikään helppo juttu. CERNissä tavoite on "1 Quench per vuosi", eli noin 0.04 Quenchia/vuosi/kilometri.
Suomen Kantaverkon verkkokilometreissä tuo tarkoittaa joko:

• 280 000 km * 0.04 Quench / vuosi / km = 11200 Quench/vuosi = noin 31 per päivä!
• 1 Quench/vuosi / 280 000 km = 0.000 004 Quench/vuosi/km

Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa Quencien harventumista CERNin tavoitetasosta kertoimella 11200, joka tuntuu melkoiselta haasteelta!  Toisaalta ongelmana olisi vain tuo reilun neljännesmiljoonan kaapelikilometrin pitäminen kylmänä ja muutaman miljoonan suorajohtavan liitoksen laatu, eikä erilaiset kiihdyttimen toimintaan liittyvät hiukkassäteilyilmiöt, jotka heittelevät lämpöpiikkejä suprajohtaviin osiin.

Toinen iso este on hyvin kylmän vetynesteen tuotanto ja jakelu pitkin siirtoverkkoa - putkistoa. Ensin jossakin tuotetaan kaasua, sitten se jäähdytetään, jaellaan, pumpataan, jaellaan, muutetaan taas kaasuksi ja ehkä lopuksi vielä mitataan.

Olettaen että vetyä "poltettaessa" (polttokennolla) saadaan melkein sama energia, kuin vettä hajotettaessa vedyn tuotantoon on upotettu, häviöiksi joudutaan laskemaan kyseisen vetykaasun nesteyttämiseen tarvittava energia, sen pumppaamisen tarvitsema energia ja koskapa verkko on pidettävä kylmänä, niin lopulta vain pieni osa nestevirrasta saadaan valuttaa kuluttajille. Tilanne on hyvinkin analoginen sen kanssa, että kerrostalossa kuuman käyttöveden kanssa on koko talon läpi yltäviä silmukoita joissa kierrätetään lämmönvaihtajan kautta lämmintä vettä ilman että sitä kukaan käyttää - ihan vaan siksi että sitten kun joku sitä haluaa, käyttöpisteen läheisessä runkolinjassa on lämmintä vettä heti tarjolla.

Missä määrin verkkoa kylmänä pitävästä nestevirrasta voidaan ottaa vetyä ulos on erinomainen kysymys. Kaikkiaan verkon jäähdyttämisen energiakustannukset kilpailevat nykyisen korkeajännitteisen sähköverkon resistiivisten häviöiden muodostamien energiakustannusten kanssa.

HTS Suprajohdekaapelit nestetypellä

Nykyiset HTS suprajohdekaapelit on tavallisesti pakattu kryostaattiin joka ottaa ympäristöstä noin 1.5 kW/km (1.5 W/m) (State of the Art 2008), järjestelmärakentajilla on tavoite pienentää tuota tasolle 0.1-0.2 kW/km. Amsterdamilainen demo-järjestelmä näyttää olevan 134 kV/2.6 kA/3 vaihetta = 1054 MVA kolmivaihekaapeli jolla on pituutta 6 km. Sen pidempää ei saada jäähdytettyä kunnolla ja tuossakin linjan molemmissa päissä on 10 kW jäähdytystehoa, eli noin 3.3 kW/km. (Kaapelin päätyliitokset kuumaan maailmaamme tuovat noin 1-2kW lämpötehoa linjaan, mikä siis vastaa noin 0.3-0.6 km pitkän kryostaatin lämpövuota kaapelin kummassakin päässä.)

Tämän HTS jäähdytyksen suorituskyky on melkein kelvollinen ajatellessa tehobudjettia 2.4 kW/km.
Valitettavasti 70 Kelviniä on noin 4 kertaa helpompi jäähdytettävä, kuin 20 Kelviniä. Jos kaapelin termistä eristystä (kryostaattia) saadaan parannettua kertoimella 10, ollaan kuitenkin ihan käyttökelpoisissa lukemissa - ja ihan loistavissa, jos unohdetaan SuperGridin perusajatus käyttää ja jaella nesteytettyä vetyä ja käyttää noin 20 Kelvinin lämpötilassa suprajohtavaa materiaalia.

Muistamalla alussa mainittu kaapelikilometrien lisääntyminen kertoimella 20, jäähdytysbudjetti tiukkenee kertoimella 20 → 0.12 kW/km !

Tuplaamalla kryostaatin läpimitta (ja ympärysmitta ja lämpövuo), kryostaatin poikkipinta-ala kasvaa neliössä, eli sinne voidaan sijoittaa nelinkertainen määrä kaapeleita. Kasvattamalla kryostaatti yhden kaksinapaisen kaapelin mallista läpimitaltaan 1.5/2.0/2.5/3.0/3.5 kertaiseksi, sen sisään mahtuu 3/6/9/12/18 kappaletta kaapelipareja mutta ulkoinen lämpövuo pienenee kaapeliparia kohden 0.5/0.333/0.278/0.25/0.194 osaan. Tekemällä näistä 12 kaapeliparin versio (noin 6 GW), lämpövuo on silloin vieläkin noin 0.38 kW/km per kaapelipari. Lisäksi 6 GW kaapeli on verkon toimintavarmuuden kannalta aivan liian suuritehoinen yksittäisvikaantumispaikka.

Tarvitaan huomattavasti parempaa eristetekniikkaa, mieluiten sellaista joka ei tarvitse tyhjökammiota eristeekseen.

Kryostaatin sisärakenteille omat mielenkiintoiset ongelmansa aiheuttaa 25 kA tasavirran kulku vierekkäisissä kaapeleissa ja niiden keskinäinen veto-/työntövoima. Likiarvoistetaan johtimet äärettömän ohuiksi ja sijaitsemaan 0.1 metrin päässä toisistaan: F_m = 2* k_A I² / r → 2 * 125E6 A² * 1E-7 N/A² / 0.10 m = 1250 Newtonia/m. Todelliset kaapelit ovat kuitenkin lähempänä toisiaan, esimerkiksi 0.025 metriä, josta tulee noin 5.0 kN/m voima jokaista kaapelin pituusmetriä kohti.
Jos virrat ovat samaan suuntaan, voima hylkii kaapeleita toisiinsa nähden. Jos virrat ovat vastakkaisiin suuntiin, voima vetää kaapeleita toisiaan päin.

On teknisesti miellyttävämpää rakentaa kaapelinippu, jossa kaapelit kokevat keskenään lähinnä vetovoimaa, eikä rakenne pyri missään kohtaa repeämään riekaleiksi. Tiivein tällainen rakenne on neliömatriisi, jossa joka toinen johdin on plussaa ja joka toinen miinusta niin että vierekkäiset linjat kuljettavat virtaa vastakkaisiin suuntiin. Pareja täydessä putkikanavassa on 1/2/4/8/12/18/26, läpimittaa 2/3/4/6/7/8/9 yksikköä.

Jos kaapelin perusyksikköä lasketaan 25 kA virrasta 5 kA virtaan, yhden kaapelin tehonkuljetuskyky on "vain" 100 MVA, joka tarkoittaa että kaapeleita pitää olla enemmän. Toisaalta kaapelit ovat helpompia tehdä, kuljettaa, asentaa, jatkaa ja jäähdyttää. Lisäksi niiden keskinäiset Lorent-voimat ovat pienemmät.

Tekemällä kryostaatin kylmän kuoren sisälle omat jäähdytekanavat, ulkoa tuleva lämpövuo saadaan jäähdytettyä niin, että kryostaatin sisällä oleviin kaapeleihin kohdistuu erittäin pienet lämpövuot kuoresta. Tämä mahdollistaa pidemmät jäähdyteliitosvälit kaapeleille (30-50 km), kunhan kryostaattia jäähdytetään tarpeeksi lyhyin välein (10 km?)

Kokonaisjäähdytystehon tarve tuskin sittenkään pienenee, mutta hieman arvailuja:

Maahan kaivetaan 500-1000 mm läpimittainen teräsputki joka on sisältä kromattu kiiltäväksi (matala terminen emissio) ja suojataan ulkoa betonilla/muovilla. Se on kaasutiivis maakaasuputken tapaan, mutta sen sisältö pumpataan tyhjöksi. (1E-4 Bar, helppoa teollista ruuvikompressori/pumppua käyttäen.) Putken sisään rakennetaan kryostaatti joka on päällystetty ns. MLI:llä (multi-layer insulation) ja MLI:n sisällä oleva kryostaatin ulkopinta on kiiltävää.

Linjassa on noin kilometrin(?) välein kryostaatin ja kaapelien pituussuuntaisen lämpölaajenemisen puskurointirakenteet. Samoja paikkoja voidaan käyttää pitkittäisinä tyhjösulkuina, pumppauspaikkoina ja kryostaatin jäähdytteen syöttöpaikkoina. (CERNissä lämpökutistumissaumat ovat paljon tiheämmin.) Sopivalla modularisoinnilla myös sähkön ulosotto linjasta saadaan näihin samoihin moduleihin.

Yhdessä putkessa on sisällä yksi kryostaatti, jonka sisällä on useita kaapelipareja. Jos yksi suojaputki/kryostaatti vikaantuu, putken vieressä on 1-2 muutakin jotka pystyvät hoitamaan vikaantuneen kuorman.

Monikaapelisen yhdistelmän ulkopuolelleen tuottama pitkittäinen magneettikenttä kilpistyy lähinnä teräksiseen ulkoputkeen eikä tunnu merkittävänä kauemmas. Tuollaiseen 500 mm läpimittaiseen putkeen mahtunee noin 300mm läpimittainen kryostaatti, jonka sisään mahtuu 50 mm välein 16 kaapelia (8 kaapeliparia.) 1000 mm putkeen samanlaisia kaapeleita mahtuu noin 50-70 kaapeliparia.

Toinen optimointikohta on systeemin jännitteen laskenta tasolle 2 kV DC, jota voidaan muuntaa helpommalla tehoelektroniikalla. Tarvittava virta on tietysti 10 kertaa suurempi, kuin 20 kV DC:llä, mutta se ei oikeastaan ole niin iso ongelma kun kaapeleita on isoissa nippuryhmissä.

450 kV * 1.11 kA linjan siirtokapasiteetti on noin 3*500 MVA = 1500 MVA. Saman kapasiteettinen HST linja 2 kV DC:llä kuljettaa 750 kA virtaa @ 5 kA/kaapeli, joka tarkoittaa noin 150 kaapeliparia. Jännitteen korottamisella on etunsa, 20 kV DC siis saa jäädä -> 15 kaapeliparia.

Miten paljon jäähdytystä mahtaa tarvita noin 20 000 kilometriä 1000 mm putkeen asennettua kryostaattia? Entä 100 000 km 500 mm putkia?  Jos jäähdytystarve saadaan laskettua tasolle 0.2 W/m, ensimmäinen tarvitsee noin 4 MW jäähdytyskapasiteettia, toinen tarvitsee noin 40 MW. Jos jäähdytystehon tarve on 1.5 W/m (nykyinen "state of the art"), niin tarvitaan noin 30 MW ensimmäiseen tapaukseen, joka on tiukoilla että se onnistuu. Lisäksi näiden kryostaattien ja kaapelien teko ja asennus on kallista puuhaa.
Ei se vaan auta vaikka olisi kuinka Hip and Cool juttu käyttää suprajohdeverkkoa sähkönsiirrossa, ei ainakaan nykyisillä eristetekniikoilla. Systeemien pääomakustannuksista puhumattakaan.