Merenpinnan alaiset ydinreaktorit

Kaikki ovat varmaan jo kuulleet Japanin suuren 2011-03-11 maanjäristyksen jälkimainingeissa kehittyneiden Fukushima Dai-ichi (Fukushima-ensimmäinen, eli Fukushima-I) ydinreaktorien jäähdytysongelmista.

Kun maanjäristys tapahtui, laitosten suojajärjestelmät tekivät automaattisen pikapysäytyksen, ns. SCRAM:in ja ulkoisen sähköverkon menetyksen jälkeen laitoksen paikalliset varavoimalat käynnistyivät kuten oli suunniteltu. Kaikki toimi hienosti, kunnes maanjäristyksessä syntynyt primäärinen Tsunami aalto saapui odottamattoman korkeana. Dieselgeneraattorien ilmanotot olivat liian alhaalla, eivätkä moottorit kyenneet jatkamaan toimintaansa vettä ilmanottoonsa ryystäen. (Tai sitten laitoksen sisäiset sähköasemat tulvivat. Lopputulos kuitenkin -> Total Loss of Coolant.)

Vaikka reaktorit olikin ajettu välittömään SCRAM:iin ja lämpöenergiatuotanto tipahtaa noin sekunnissa 90% käyntitehostaan, siitä eteenpäin polttoainenippujen lämpötuotanto pienenee huomattavasti hitaammin erilaisten primäärin uraanifission tuottamien lyhytikäisten isotooppien jatkaessa hajoamisketjujaan.  Tämä jäännöslämpö on alussa "vain" 10% tuotantotehosta, joka 1000 MWe laitoksessa tarkoittaa reilua 0.10 * 3000 MWt = 300 MWt.  (MWe = megawattia sähkötehoa - electric, MWt = megawattia lämpötehoa - thermal.)

Mitä voidaan tehdä tilanteessa että kaikki sähkö on menetetty ja normaaleja jäähdytysjärjestelmiä ei voi käyttää?

Ranskalaisilla on ollut alkua suunnitelmalle, jossa reaktori on itse asiassa merenpohjaan noin 50-100 metrin syvyyteen upotettava proomu, joka nostetaan pinnalle ja kuljetaan öljynporauslauttojen kuljettamiseen käytettävillä erikoislaivoilla tehtaan satamaan polttoaineen vaihtoa ja huoltoa varten.

Vaikka tällaisella laitoksella on haittapuolena sen alttius improvisoidulle syvyyspommihyökkäykselle, sen etuna on kyky jäähtyä ilman ulkoista tai edes sisäistä aktiivista sähkönsyöttöä. Tässä on takana sama periaate, kuin kiertovesipumputtomassa vesikeskuslämmityksessä. Lämmin vesi nousee ja viileämpi vesi laskee.

Nykyään kaikki laitokset rakennetaan "kuivalle maalle" niin ettei tällaista täysin passiivista jäähdytystä voida järjestää, vaan tarvitaan aina pumppuja kierrättämään jäähdytysvettä.

Merenalaiset laitokset ovat kuitenkin mielenkiintoinen turvallisuusratkaisu: Laitoksen ei tarvitse olla fyysisesti meressä, kunhan on joitakin kymmeniä metrejä merenpinnan tai suuren vesistön pinnan alla ja merestä on sekä syvä kylmän veden kanava, että pinnan läheinen lämpimän veden kanava josta lämpö saadaan poistumaan. Oikeastaan ihmettelen että miksi Suomalaisiin laitoksiin ylipäätään otetaan jäähdytysvettä läheltä pintaa - kaikkien talvisten hyhmäongelmiensa kanssa. "Läheltä on helppo ottaa"?

Suurten merenpinnan alaisten kallioluolien teko on hyvin osattua tekniikkaa. Kaksi sellaista on Helsinkin Ruoholahdessa hiilisiiloina Salmisaaren voimalaitoksia varten.  Myöskään mereen aukeavien syvälläkään olevien vesitunnelien teko ei ole erityisen vaikeaa.

Enimmäkseen pelkona on nähtävästi ollut, että jos tällaisessa syvälle tehdyssä laitoksessa tulee vuoto ulkoisesta vedestä sisäisiin tiloihin, nämä tilat ovat käyttökelvottomat ja laitos pitää romuttaa. Riskianalyysissä pitää kuitenkin vertailla "Total Loss of Coolant" tilanteen seurauksia (reaktorivaurioita, radioaktiivisia vuotoja) todennäköisyyteen että laitos menetetään korjauskelvottomana "Nooan tulvaan" ja vieläpä aikaansaaden samalla laajoja päästöjä.

Hyvin toimiva passiivinen jäähdytys toimii myös silloin, kun laitos tulvii kokonaan, eikä ihan kaikki tehotuotannon kiertopiirit käänny aktiivisesta kierrosta passiiviseen.

Kyllähän Tsunamikin on ongelma, mutta paras suunta sitä vastaan suojautumiseen saattaa olla mennä 100 metriä merenpintaa alemmas, eikä 20 metriä ylös.

Termisten voimaloiden hyödynnettävissä oleva energia

Insinörtti on ennenkin käsitellyt aihetta "paljonko laitoksesta saadaan energiaa ulos".

Tässä tarinoin termisten voimaloiden perusominaisuuksista. Katsotaan vesi- ja tuuliturbiineja joskus toiste.

Suurin osa sähköntuotannostamme perustuu Rankine kiertoa [wikipedia], käyttäviin höyryturbiinilaitoksiin [wikipedia], jossa kuuma superkriittinen vesihöyry kiertää suljetussa kierrossa kuumennuksen ja energiaa ulos ottavan jäähdytyksen välillä. Työkaasu tiivistetään vedeksi ja sen paineen nosto tulistetun primäärihöyryn paineeseen tehdään vähän energiaa tarvitsevana (verrattuna kaasun kompressointiin) nesteen pumppauksena.

Ideaalikaasujen termodynamiikan mukaan turbiinissa ulos saatavilla oleva energia on enintään sisäänmenon ja ulostulon välinen lämpötilaero jaettuna sisäänmenon absoluuttisella lämpötilalla.
Vesihöyry ei tietenkään käyttäydy aivan kuten ideaalikaasut, mutta tätä laskentaperiaatetta voi käyttää likiarvona.

Koska vesihöyryllä laitoksen "kylmä" pää on +10°C .. +50°C, joka vastaa 280-320 Kelvinin lämpötilaa, kokonaishyötysuhdetta saa parhaiten parannettua korottamalla prosessin kuuman pään lämpötilaa.

• Kuumuus lisää materiaalin väsymistä, tavallinen teräs on käyttökelvotonta yli +300°C, erikoiset kromiteräkset kestävät +580°C
• Vesi alkaa termisesti dissosioitua vedyksi ja hapeksi yli +2000°C lämpötilassa
• Lämpölähteen olemus saattaa vaatia omia rajoituksiaan kuumuudelle. Hiilivoimala käy paljon kuumempana, kuin painevesi-ydinreaktori.  ITER reaktorin plasman lämmön ulosotto operoi +1200°C lämpötilassa (Divertterin lämmönkeräimet tehdään puhtaasta Wolframista) mutta höyrylämpötila on luokkaa +1000°C

Paineenkorotus vaatii erikoismateriaaleja jotka kestävät kuumaa ja korkeaa painetta. Näitä käytetään ja kehitetään nykyisin tehokkaiden suihkuturbiinien rakennemateriaaleina.

Kun tehdään lämmönvaihtimia, niihin pätee "mitä pienempi terminen impedanssi, sitä parempi" tai toisella tavalla lausuen "mitä lähempänä toisiolämpötila on ensiölämpötilaa, sitä parempi." Lämmönvaihtimen termistä impedanssia saa parannettua seuraavin keinoin:

• Käytetään paremmin lämpöä johtavaa materiaalia
• Käytetään suurempaa lämpöä siirtävää pinta-alaa

Kun ollaan erittäin kuumissa oloissa, tarjolla olevien materiaalien valikoima alkaa supeta nopeasti. Silloin voidaan vielä tehdä jotain lisäämällä rinnakkain olevien putkien määrää, eli nostamalla lämpöä siirtävää pinta-alaa.

Käytännössä kuitenkin taloudelliset seikat asettavat jossain vaiheessa ylärajan sille, kuinka paljon lisää putkia voidaan laittaa. Korkean lämpötilan kromiteräkset maksavat luokkaa 10x tavallisen teräksen verran.

Turbiineilla saadaan parhaiten energiaa irti, kun niiden yli on mahdollisimman suuri lämpötilaero. Kun työkaasua jäähdytetään, astuu kuvioon ideaalikaasujen tilanyhtälö:

p*V = nR*T

• p = paine
• V = tilavuus
• nR = ainemäärä * Regnaultin vakio (eivät muutu)
• T = absoluuttinen lämpötila

Turbiinilaitoiset toimivat tavallisesti käyttäen Rankine kiertoa [wikipedia], jossa turbiinissa lämpöenergian muuttaminen työksi tapahtuu (lähes)isentrooppisena prosessina:

Tietämällä turbiinin syötön ja lähdön lämpötilat (T₁ ja T₂), työkaasuun liittyvä vakio gamma (vesihöyryllä noin 1.3; +100°C: 1.32, +700°C: 1.28) saadaan turbiinin jälkeinen paine ja tilavuus:

• p₂ = p₁(T₂/T₁)^{γ/(γ − 1)}
• V₂ = V₁(T₂/T₁)^{γ/(1 - γ)}

Gammalla 1.3 yhtälöiksi tulee:

• p₂ = p₁(T₂/T₁)^4.333
• V₂ = V₁(T₂/T₁)^-4.333

Siis turbiinissa työkaasun paine alenee samalla kertoimella, kuin sen tilavuus suurenee. Ideaalisin turbiinin jälkeinen paine on tyhjö, jolloin tilavuus on kasvanut äärettömäksi. Käytännössä tyydytään realistisempiin paisuntakertoimiin ja loppupaineeseen joka on noin 0.01 Bar. Toinen käytännöllinen raja on turbiinin jälkeisen lauhduttimen lämpötila joka Suomessa saattaa talvisin olla niinkin alhainen kuin +10°C.

Kun työkaasu (vesihöyry) on turbiinin jälkeen tiivistetty nestemäiseksi kylmäksi vedeksi, se viedään takaisin kiehutukseen syöttövesipumpulla. Nestemäisen veden paineennosto primäärihöyryn paineeseen kuluttaa vähemmän energiaa, kuin vastaava kaasun paineennosto. Siksi vesi on varsin hyödyllinen työkaasu. Työkaasun (veden) kierron massavirta on luokkaa 0.5 kg/s per 1 MW termistä tehoa (+280°C). Suurempi lämpöero sisältää samalla massavirralla enemmän energiaa.

Kylmä syöttövesi kannattaa esilämmittää lähelle kiehumispistettään käyttäen turbiinin höyryn väliotosta otettua pientä osaa lämpövirrasta. Nestemäisen veden ominaislämpökapasiteettihan on 4.182 kJ/(kg*K) ja sen saa kuumennettua +10°C lämpötilasta aina +374°C lämpötilaan tällä työllä per asteen lämmönnousu. (Tämä ei ole täsmälleen totta, kuumemmalla vedellä ominaislämpökapasiteetti aloittaa hitaan nousun, mutta kokonaisuudessaan se on noin 10% muutos.)

Vettä ei voi kuumentaa kuitenkaan +374°C yläpuolelle, koska silloin saavutetaan paineessa 221 Bar veden kriittinen lämpötila ja mikään paineen lisäys ei riitä pitämään vettä nesteenä.
Kun esikuumennettua vettä kiehutetaan, tarvittava höyrystymislämpö vähenee sitä mukaa mitä lähempänä ollaan kriittistä lämpötilaa. Muutos ei kuitenkaan ole lineaarinen, käytä [taulukoita].

Syöttöveden esikuumennusta rajoittaa siis sekä tuotettavan tulistetun höyryn paine, että veden kriittinen lämpötila. Hiilikattiloissa (tyyppiedustajana kaikenlaisten aineiden polttolaitoksille) voidaan esikuumennetusta syöttövedestä saatua raakahöyryä lisäkuumentaa tulistimessa niin paljon kuin käytettävät materiaalit kestävät.

Jotta laitoksesta saadaan paras hyötysuhde, tavoitellaan sekä kuuminta mahdollista höyryä, että korkeinta mahdollista painetta. Korkean paineen kääntöpuolena on putkilinjojen suurempi seinämäpaksuus, joka erityisesti korkean lämpötilan materiaaleilla tarkoittaa erittäin korkeita kustannuksia. Silti moderneissa hiilikattiloissa tuotetaan +500°C kuumaa höyryä ainakin 120 Bar paineella.

Jos materiaalit kestäisivät, vedellä työkaasuna voidaan nostaa Rankine-kierron kuumaa päätä yli +2000°C, mutta käytännön hiililaitosten kuumimmat palokaasut ovat +1200°C, Sekin on kuitenkin enemmän kuin mitä kovimmatkaan kromiteräkset kestävät. +1000°C lämpötiloja kestäviä titaania sisältäviä erikoisseoksia on olemassa, mutta niiden hinta hilitsee käyttöä.

ITER:illä on tarkoitus ajaa vieläkin kuumempaa, +1200°C Divertterin plasman kanssa kontaktoivalla pinnalla. Tätä lämpötilaa ei pidä vähätellä, sillä Rolls Roycen Trent suihkuturbiinien palokammion jälkeinen työlämpötila on juurikin tuo +1200°C ja se on kuumempaa, kuin mitä turbiininsiipien materiaali oikeasti kestäisi ilman nerokasta siipien jäähdytystä. Höyrylämpötila on oletettavasti +1000°C .. +1100°C.

Termisenä suorituskykynä siis:

• Ydinvoimala: +280°C-+10°C -> 270/(220+270) = 0.49
• Hiilivoimala: +500°C-+10°C -> 490/(500+270) = 0.73
• ITER: +1000°C - +10°C -> 990/(1000+270) = 0.78
• ITER kaukolämpö: +1000°C - +120°C -> 880/(1000+270) = 0.69

Kaikissa näissä pitää muistaa, että laitos syö kuormasta - erilaiset kymmenien MW tehoiset kiertovesipumput, tuulettimet, kuljettimet, satojen MW tehoiset plasmasytyttimet, yms. pitää ruokkia jostain.

Jos tuntuu jotenkin hassulta kierrättää työkaasuna vettä, sillä on kuitenkin yksi erinomainen ominaisuus verrattuna esim. Heliumiin: Rankine kierrossa tarvitaan syöttöveden paineennostoon paljon vähemmän energiaa, kuin esimerkiksi Heliumin adiabaattiseen kompressioon.

Vesi saadaan myös nesteytymään aika helposti, jolloin turbiinin kylmän pään äärelle saadaan mukavan matala absoluuttinen paine mikä puolestaan optimoi laitoksen suorituskykyä.

ITER:in kaltainen energiaa tuottava laitos (The DEMO) sopisi hyvinkin ison kaupungin lähelle.

Kuten noista termisistä luvuistä näkee, suorituskyky on erittäin korkea myös silloin, kun se tuottaa +120°C kaukolämpöä vastapainevoimanaan. Mutta kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ilman keinotekoisia sähköveroja olisi silti energiateknisesti edullisempaa tehdä sähköä tuottamaan optimoitu laitos + isot sähkökattilat tekemään kaukolämpöä kulutuskohteen äärellä.